Konalalainen mallisuunnittelija Laila Anttila muistelee: Farkkujen kaavat saatiin merimiehen työhousuista, Helsingin Sanomat 18.3.1985 Leila Välkevirta.
Siirretty nettiin Helsingin Sanomilta 10.5.2007 saadulla luvalla.
Farkkujen "maihinnousu" Suomessa alkoi 50-luvulla.

Laila Anttilan ensimmäinen työhuone vuonne 1953.

Viikko sitten (11.3.) kerrottiin Helsingin Sanomain Horisontti-sivulla, kuinka farkutkin ovat jo muotina ja ilmiönä niin ikääntyneet, että ne kelpaavat museoon ja niistä järjestetään historiallisia näyttelyitä. Jutuissa mainittiin myös, että farkkujen idea ja käyttö levisivät Suomeen ulkomailla reissailleitten tuomisina.
Sattumallakin tuntuu kuitenkin olevan vahva osuus suomalaisen farkkuperinteen synnyssä, vieläpä varsin hauskalla tavalla. Annetaanpa alkutilanteessa läsnä olleen helsinkiläisen Laila Anttilan, 59, kertoa. Hän oli tuolloin mallisuunnittelijana helsinkiläisessä Vaaksa Oy:ssä, 70-luvulla omistajan kuoleman jälkeen toimintansa lopettaneessa vaatetustehtaassa. Ja näin se kävi:
"Aikaa en ihan varmasti muista, mutta voin päätellä, että sen on täytynyt olla 1954 tai 1955", sanoo Laila Anttila ja nauraa hereästi muistoilleen.
Vieras mies tuli tehtaaseen ja vaihtoi housunsa "Yhtenä päivänä käveli sinne Pääskylänrinteessä Kallion kupeessa olleeseen tehtaaseen nuori mies, joka osoittautui kanadalaiseksi merimieheksi. Hänet ohjattiin johtaja Reino Liljan luokse ja vierailun syy kävi nopeasti selväksi: mies halusi - ilmeisesti tilapäisessä rahapulassaan - myydä jalassaan olleet risaiset työhousut johtajalle. Mies oli kovasti kehunut, että housut olivat Kanadassa ja Amerikan mantereella suurta muotia."
"Johtaja, joka oli sellainen ihmisystävällinen ja mukava mies, ymmärsi ilmeisesti yskän heti ja vaikka hän ei ollutkaan halukas ostamaan housuja selvällä rahalla, hän tarjosi miehelle vaihtokauppaa. Siihen sitten päädyttiinkin. Mies sai tehtaan mallistosta uudet housut ja vielä jonkinlaisen takinkin ja jätti housunsa meille."
Laila Anttila joutui tilanteeseen mukaan siinä vaiheessa, kun johtaja kiidätti housunyyttiä ainoalle mallisuunnittelijalleen ja kysyi saisiko niistä otetuksi kaavat.
"Ne olivat kyllä aivan kauhea, kauhtuneet ja likaiset ja risaiset, kaiken kaavapiirustuksen vastakohta. Ihan silmissäni muistan ne vieläkin. Takapuolikin oli pyöreä ja kupera, haaratilaa ei ollut ollenkaan ja lahkeet olivat aivan länkisääriset." "Näki heti, että ne oli leikattu mahdollisimman paljon kangasta säästäen, langansuunnista välittämättä, kunhan oli sohaistu. Mutta paksua kangasta ne olivat, vahvat ja väriltään tietysti siniset."
Panin ne ensiksi höyryraudan alle, että näin niiden alkuperäisen muodon. En muista enää, mistä ensimmäisiin koehousuihin saatiin edes vähänkään sopivaa kangasta, sillä mitään farkkukangastahan ei silloin Suomessa valmistettu. Koekappaleet kuitenkin tehtiin ja myyntimiehet ja johtaja kokeilivat niitä. "
"Naisille ei tietenkään silloin vielä ajateltu tehtäväksi housuja, sillä naisten ei ollut sopivaa käyttää housuasuja."
Menestys ei ollut selviö - yksi otti alussa myyntiin
Vaaksa Oy oli tuohon aikaan tunnettu ulkoilu- ja urheiluvaatteiden valmistaja, joten oli luontevaa, että asiasta innostuttiin. Mutta tajuttiinko heti, että oli isketty kultasuoneen?
"No enpä tiedä. Kyllä kai johtajakin jotakin niissä näki, kun halusi kokeilla. Olihan hänellä kokemusta ja silmää, kun kaksi kertaa vuodessa yleensä käytiin ulkomaanmatkoilla tutustumassa suuntauksiin."
"Sen muistan hyvin, että läheskään kaikki Helsingin liikkeet eivät aluksi olleet ollenkaan halukkaita ottamaan housuja myyntiin. Mutta nykyisen makkaratalon paikalla toiminut Skoha otti ja kohtahan niistä tulikin menestys, kun sana levisi ja mainostettiinkin."
Asiakkaita otettiin tilauslistoille
Pian oltiinkin sitten päinvastaisessa tilanteessa: tilauskirjat notkuivat väärällään ja eri liikkeitä piti pistää jonotusjärjestykseenkin. Laila Anttila muistelee, että ainakin HOK ja Emil Elo olivat pian alun jälkeen mukana tilausjonoissa.
"Ensin ei vain tahtonut löytyä sopivaa kangasta. PMK:sta (Puuvillatehtaitten Myyntikonttori Oy) saatiin kai jotain, mutta ulkomailtakin tilattiin."
Vaaksa Oy:n myyntipäällikkönä tuolloin toiminut helsinkiläinen Erkki Vihmakari näki suomalaisen farkkuhistorian alkuvaiheet yhtä lailla läheltä. Hänkin sanoo, että millään ei olisi voinut aavistaa sitä menestystä, mikä myöhemmin tuli.
"Helsingistä se alkoi niin kuin yleensäkin", Vihmakari sanoo. "Maaseudulla ei niinkään innostuttu. Silloin ei tieto uutuuksista levinnyt niin yhtä aikaa koko valtakuntaan kuin nykyään."
"Kun se menestys sitten tuli, ei tehtaan kapasiteetista millään pystytty äkkiä repimään niin paljon irti. Kauppiaat soittelivat kuumina ja yrittivät tarjota jopa etukäteen rahaa tilauksistaan, kun kuvittelivat, että pääsisivät sillä lailla kärkeen listoilla. Oli vain pakko pitää pää kylmänä ja sanoa, että ensin tavara ja sitten rahat. Muuten olisi kaikki mennyt sekaisin."
Vihmakari kertoo, että myös kaupoissa oli pitkiä tilauslistoja. Kauppiaitten oli ollut pakko ottaa asiakkaitten nimiä ja puhelinnumeroita ylös ja paine heijastui tietenkin heti tehtaalle.
Väriä päästävää kangasta luultiin valmistusvirheeksi
"Alussa sattui kaikenlaista", muistelee Laila Anttila. "Kerrankin alkoi yhdestä ulkomailta tulleesta kangaserästä tehdyistä housuista tulla valituksia, että ne laskevat tuhottomasti väriä. Me teimme tietenkin valituksen tehtaalle - kun emme tajunneet, että sekin kuului asiaan. Ja vielä vähemmän sitä tietenkin tajusivat asiakkaat."
Uusia tuotteita tietenkin mainostettiin. Tosin tuolloin ei vielä ollut televisiomainontaa eikä sanomalehtimainontakaan ollut sitä, mitä nykyään. Mutta ulkomainonta oli juuri alullaan. Niinpä tolppia tapetoitiin mainoksin, joissa oli näkyvä kuva länkisäärisistä housuista, lahkeitten välissä tehtaan tuotemerkkinä jo aiemminkin ollut pupujussin pää ja teksti kertoi, että kyseessä olivat "alkuperäiset kanadalaiset dongarit".
Sana dongari oli tietenkin otettu Stadin slangista. Farmareista ei ainakaan aluksi kukaan puhunut mitään, mutta kun mainonta pääsi vauhtiin, ilmestyi mukaan myös ilmaus "Väiski-farmarit". Länkisääristen lahkeitten välissä alettiin käyttää Väiski Vemmelsäären kuvaa; siitä mielijohde Väiski-nimeen.
Jonkin ajan kuluttua ryhdyttiin tekemään myös naisten dongareita, joille annettiin nimeksi Can-Can. Toinen naisten housujen tuotenimi oli Go-Go. Mutta niissä oli yksi pulma: vetoketjua ei sopinut laittaa eteen, joten se laitettiin sivusaumaan.
Vaaksa Oy:n dongareista tuli menestys - sekä miesten että naisten malleista - ja melko pian niille löydettiin myös vientiä. Samaan aikaan jatkettiin toki muutakin tuotantoa; tuotannossa oli Laila Anttilan mukaan joka sesonki kuutisenkymmentä mallia.
Mutta sitten ilmaantui markkinoille Mattisen teollisuus omalla samanlaisella tuotteellaan - vasta selvästi Vaaksa Oy:n jälkeen, tähdentää Laila Anttila. Mattinen ei siis suinkaan ole ollut ensimmäinen valmistaja Suomessa, kuten HS:n jutussa kerrottiin.
"Muistan sen siksikin niin hyvin, että Mattinen kosiskeli minua muuttamaan taloa. Kävinkin hieman neuvotteluja, mutta oli useampiakin syitä, joitten vuoksi en halunnut sittenkään vaihtaa. Johtajakin oli jostain kuullut näistä yhteydenotoista ja pyysi minua jäämään."
"Mattisella hommaa pantiin vetämään kaksi ilmeisestikin kunnianhimoista nuorta miestä ja se veikin pian ryminällä markkinat nimiinsä. Siinä oli varmaan paljonkin kaikenlaista yhteisvaikutusta, markkinoinnin ideointia ja sellaista."
Cowboy-perinne ja James Dean vauhdittivat
"Niihin aikoihin alkoi jo olla televisiomainontaa, James Deanin elokuvia tuli Suomeen ja Mattinen risti tuotteensa tähden mukaan. Kaikki alkoivat puhua jameksista. Niitten mainonnassa käytettiin myös selvästi lännen vankkureita ja kytkettiin housut cowboy-perinteeseen, lehdissä mainosteltiin ja sillä lailla."
Mattisen teollisuuden rynnistys katkaisi Laila Anttilan mukaan Vaaksan dongareitten menestyksen ja miltei tappoi ne tuotteena. Tehtaan lopettamiseen asti eli 70-luvun alkupuolelle dongarit kuitenkin pysyivät mukana tuotannossa.
Laila Anttilalla itsellään on vieläkin yhdet naisten alkuperäisdongarit vaatekomerossaan, omaan käyttöön jätetyt, aivan ensimmäisistä sarjoista peräisin. Vain hieman on saumoja pitänyt väljentää, mutta muuten housut ovat yhtä käyttökunnossa ja käytössä. Myös Vaaksan johtajan vaimolla on Laila Anttilan mukaan vielä perheen varastoissa jäljellä muutamat alkuperäiset dongarit.