Petri Krohn Helsingin Alueverkkoyhdistyksestä kirjoittaa:

Läpikulkuoikeuksien maksut alueellisten verkkojen kehityksen esteenä

Alueellisen tietoliikenteen kustannusrakenne on käytännössä seuraava:

90% Läpikulkuoikeudet
9% Kuidut ja kaapelit
1% Aktiivilaitteet

Puhelinlaitosten ja muiden alueellisten monopolien hinnoitteluvalta perustuu juuri tuohon kulkuoikeuksien hallintaan. Asiaa voi vielä pahentaa kaupungin toiminta; Helsingissä kaupunki haluaa 2000 € korvauksen siitä, että kaapeliputki kaivetaan puistokäytävän poikki. Esimerkiksi Pikku-Huopalahdessa, jossa alueverkkoa ollaan pilotoimassa ilman projektirahoituksia, tämä on ongelma. Kaavoittaja on aikanaan, kansalaisten vapaan liikkumisen turvatakseen, kaavoittanut näitä puistokäytäviä ja kujia melkein joka tontin väliin.

Turun saariston seutuverkko on hämmästyttävä saavutus. Muualla Suomessa seutuverkkoja on yleensä rakennettu torpparityyliin, vuokraten kuitua tai ATM-kaistaa puhelinlaitoksilta. Ilmeisesti verkko on ollut mahdollista toteuttaa juuri ilmaisten kulkuoikeuksien takia, mereen kun saa kaapelia vapaasti upottaa.

Taloyhtiöiden verkkojen edullisuus perustuu myös kulkuoikeuksien tehokkaaseen käyttöön. Talon sisäinen kaapeliputkitus tai siellä jo valmiiksi kulkevan kaapelin käyttö on se asia, joka tuo 90% kustannussäästön.

http://hiphop.tietojoukko.fi/taloverkon_kunnostus.html

Helsingin Alueverkkoyhdistyksellä on tekniset ja taloudelliset edellytykset tuoda 100MBit/s alueverkkoyhteys joka taloon, edellyttäen että kiinteistö pystyy omalla kustannuksellaan järjestämään kulkureitin valokuitukaapeleille. Aktiivilaitteiden hinta on halvimmillaan n. 5 -10 € / 100Mbit/s valokuituportti. Kaapelia saa alkaen 20¢ / m.)

Alueellinen tiedonsiirtoverkko on "luonnollinen monopoli" siinä missä viemäriverkko tai sähkönsiirtoverkko. Mikään Thacherilainen kilpailufilosofia ei voi tähän tuoda muutosta. "Palveluja" voidaan kyllä kilpailuttaa. Haaste on siinä, miten tietoliikenne jaetaan kilpailutettuun palveluntarjontaan ja yleishyödylliseen infrastruktuurin ylläpitoon.

Itse näen jaon menevän näin:

- IP-reititys on palvelua, se pitää tapahtua kaupallisten palveluntarjoajien toimesta.

- Datapakettien siirtely L-2 tasolla (Ethernet) on infrastruktuuria. Tähän tarvitaan "yleishyödyllinen alueoperaattori", joka veloittaa palveluistaan vain kustannusvastaavasti.

Perinteisesti luonnolliset monopolit ovat nauttineet yhteiskunnan suojelua, oli sitten kyse ojan kaivusta tai sähkön siirrosta. En näe pahana, että operaattori-riippumattomat ("Open access") alueverkot edelleen saisivat tällaista suojelua osakseen. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä, avointen verkkojen suunnaton kustannustehokkuus kyllä mahdollistaa verkon rakennuksen ilman yhteiskunnan tukea tai erityisiä monopolioikeuksia.

Toinen kustannuksiin ratkaisevasti vaikuttava tekijä on käyttävä tekniikka. Puhelinverkkoihin ja ATM-tekniikan perustuvat laajakaistaratkaisut ovat noin 100 kertaa kalliimpia tai hitaampia kuin Ethernet-tekniikaan perustuva jakelu. (Alle 1Mbit/s nopeuksilla kustannusero ei vielä ole näin merkittävä, Ethernet pystyy kuitenkin tuomaan samaan hintaan jopa 100Mbit/s yhteyden.)

"Ethernet Everywhere" eli päästä päähän Ethernet-tekniikan ja sen muunnoksiin (WLAN, HomePNA) perustuva jakeluverkko pystyy varsinkin kaupunkialueella tarjoamaan huomattavasti suuremmat nopeudet ja alhaisemmat kustannukset. Vanha puhelinverkko täytyy kuitenkin hylätä myös topologiansa osalta. Puhelinverkon rakenne on tähtimäinen, jossa tilaajalinjat ovat kilometrien pituisia. Tehokas Ethernet-verkko edellyttää verkkomaista rakennetta. Halpa 1000Base-SX gigabitin eetteri kulkee vain 550 metriä monimuotokuidussa.

Kysymys on pohjimmiltaan "kansallisesta laajakaistastrategiasta". Ryhdytäänkö kotien nopeita yhteyksiä toteuttamaan vanhalla ja hitaalla ATM/puhelintekniikalla, vai uudella ja nopealle Ethernet-tekniikalla. Toistaiseksi Suomi on tehnyt asiassa väärät valinnat, Ruotsi ehkä oikeat.

Petri Krohn
Helsingin Alueverkkoyhdistys
http://www.helsinkiopen.net/