Seurahuone - Juhannusmäen helmi



Oulunkylän Seurahuoneella on monipolvinen historia, jonka juuret ulottuvat keskiajalle. Oulunkylän Seurahuoneen tontti on nimittäin alun perin ollut osa Kottbyn yksinäistilaa, joka on luultavasti keskiaikaista rälssiä oleva tila. 1500-luvulla tilan omisti rälssimies Jöns Andersinpoika, mutta sitä viljeli lampuoti. 1630-luvulla tilalla asui profossi (sotilasvirkamies) Eskil Henrikinpoika. 1670-luvulla omistajana toimi Helsingin koulun rehtori, maisteri Johan Gråå, ja tuolloinkin taloa viljeli hänen lampuotinsa. Luutnantti Henrik Ernst Blåfield osti tilan vuonna 1693, mutta joutui vuokraamaan sen neljä vuotta myöhemmin velkojalleen, raatimies Hans Toftille. Toft lähti Kottbystä vuonna 1702, koska joutui riitoihin Blåfieldin kanssa. Seuraava vuokraaja ja velkoja oli raatimies Hans Foss, ”Helsingin rikkain mies vuosisadan vaihteessa”. Ernst Blåfieldin poika Benjamin Blåfield joutui myymään Kottbyn tullimies Peter Wetterille, isänsä suurimmalle velkojalle.
 
Kottby enstaka hemman eli Käpylän yksinäistalo, jonka pinta-ala oli 175,10 hehtaaria, merkittiin maarekisteriin vuonna 1776. Kantatilasta erotettiin Johannisbergin palsta 19.7.1823, samaan aikaan muiden lohkomisten kanssa. Johannisbergistä erotettiin vuonna 1907 Emilielundin tila. Seurahuoneen nykyinen tontti muodostuu Emilielundin tilasta ja osasta Nybondsin tilaa, joka oli alkuaan kruunun lahjoitusmaa kaupungille.
 
1800-luvulla Oulunkylään alkoi rakentua omaleimainen huvila-alue, jonne asettui asumaan varakkaita ja tunnettuja henkilöitä. Esimerkiksi vuonna 1884 Oulunkylässä vietti kesää kolmisenkymmentä perhettä, joiden puhekielenä oli ruotsi, saksa, venäjä tai ranska. Nämä virkamies- ja upseeriperheet toivat paikkakunnalle kansainvälistä sävyä ja rohkaisivat yrittäjiä tarjoamaan uusia palveluja ja harrastusmahdollisuuksia, kuten täysihoitola- ja kylpyläpalveluja tarjonnut Oulunkylän Pensionaatti.
Oulunkylän Seurahuoneen tarina sai alkunsa vuonna 1881, jolloin värjärimestari Berndt August Ölander osti tilanomistaja M.W. Nyströmin ja J.H. Eklundin antaman tienrakennuslupauksen jälkeen Magnus Leonard Lönngreniltä Kottbyn yksinäistaloon kuuluvan rakennuksen ja kolme tynnyrinalaa (noin 1,5 hehtaaria*) Veräjämäen hakamaan pohjoispäästä aivan tulevan rautatiepysäkin viereltä. Paikka oli luonnonkaunis, koivuja kasvava rinne. Olander perusti tontille vuonna 1882 kylpylaitoksen, jonka yhteydessä toimi pensionaatti eli täysihoitola.
 
Paikalla olleiden rakennusten historia on hieman sekava, mutta se tiedetään, että Olanderin kylpylaitoksen päärakennus tuhoutui tulipalossa ainakin osittain 1890-luvulla. Olander myi laitoksen todennäköisesti 1890-luvun aikana rouva Johanna Charlotta Maexmontanille, jonka aikana rakennettiin vanhojen piirustusten mukaan pääosin uusi talo palaneen tilalle. Uutta oli lisäsiipi ja torni, joka kohosi maamerkin tavoin maisemasta. Rakennus valmistui vuonna 1897.

Maexmontanin pensionaatti ja vesiparantola
Kuvernööri myönsi rouva Maexmontan-Kniefille vuonna 1897 luvan kesäkuukausina toimivan täysihoitolan ja sen yhteyteen rakennettavan laillistetun lääkärin johtaman parantolan perustamiseen. Pensionaatti sai luvan myös “juovutus- ja mallasjuomien” anniskeluun edellyttäen, että näitä tarjoiltiin ainoastaan parantolan potilaille ja täysihoitolan vieraille. Muille tarjoilu oli sallittu vain ruokailun yhteydessä.

Pensionaatti avattiin ensimmäisen kerran kesäkuussa 1897. Täysihoitolassa oli tuolloin useita kymmeniä mukavasti sisustettuja huoneita, niin suurempia huoneistoja kuin yksittäisiä huoneita. Huoneiden suuren määrä mahdollistivat täysihoitolaan kuuluvat useat huvilarakennukset, joita tontilla tuohon aikaan vielä oli. Huoneissa oli hienot englantilaiset rautasängyt ja muita mukavuuksia. Pian pensionaattiin saapui suuri joukko kesävieraita, joista valtaosa oli ulkolaisia, ja lisää vieraita virtasi päivittäin. Vieraat asuivat huviloissa ja kävivät kylpylaitoksessa hoidoissa.
Vuosisadan vaihteessa pääkaupunkiseudun lehdistö kirjoitti Oulunkylän Pensionaatin viihtyisyydestä ja kauniista sijainnista havumetsän keskellä sekä ensiluokkaisesta ravintolasta. Täysihoitolan laadukkaita palveluja suositeltiin kesävieraille, kylpylävieraille ja matkustavaisille. Kylpylässä, tai pikemminkin parantolassa oli tarjolla hoitoja muiden muassa hermosairauksiin, vähäverisyyteen, yleiseen heikkoudentilaan ja reumasairauksiin.

Vilpoisalla terassilla tarjoiltiin päivittäin aamiaisia, päivällisiä ja illallisia. Täysihoitola- ja kylpylävieraita viihdytettiin ruoka- ja juomatarjoilun ohella musiikilla ja maalaismaisemaan sopivalla viihteellä kuten kukkotappeluilla, joiden maineikas sankari oli rautatiekirjuri Candelinin suuri ja kirjava Pettersson-niminen kukko. Oulunkylän Pensionaatin ohjelmatarjonta poikkesi rouva Maexmontanin samaan aikaan pyörittämän Helsingin Seurahuoneen varieteeviihdepainotteisesta ohjelmasta. Yhtenä syynä tähän saattaa olla, että päärakennuksesta puuttui kunnollinen juhlasali näyttämöineen, eikä ravintola aluksi ollut avoinna muille kuin ruokavieraille. Anniskeluoikeuksiin vaikuttaa liittyneen myös melkoinen lupabyrokratia. Esimerkiksi Päivälehden numerossa 13.5.1899 kerrotaan myönnetystä anniskeluoikeudesta.

Rouva Maexmontanin kylpylässä annettiin mannermaisen Kneipp-metodin mukaisia vesihoitoja, joihin sisältyi kylmiä jalkakylpyjä, kylmiä vesivaleluja kääreineen ja avojaloin kävelyä. Metodi oli saksalaisen papin ja lääkärin Sebastian Kneippin kehittämä vesiparannusjärjestelmä, joka oli käytössä Keski-Euroopassa ja Venäjällä. Kneippin ”kuranssilaitokset” (vattenkuranstalt) olivat maailmankuuluja. Vesi Oulunkylän kylpylän tarpeisiin saatiin lähistöllä sijainneista lähteistä. Kylpylässä oli myös sauna, joka paloi 1920-luvulla. 1900-luvun alun lehtitietojen perusteella kylpylässä oli tarjolla myös ”luonnollista mineraalivettä” (”brunnsdrickning med naturliga mineralvatten”) ja esimerkiksi männynneulaskylpyjä. Parantolassa piti vastaanottoa laillistettu lääkäri, tuolloin tohtori Harald Råbergh, joka oli käynyt tutkimassa vesiparannusta sen syntysijoilla Wiesbadenissa itsensä Kneippin vielä eläessä. Täysihoito maksoi 100 markkaa kuukaudessa, 5 mk päivältä ja 35 mk viikolta. Kylpymaksu viikolta oli 8,50 mk ja lämpimistä kylvyistä 12 mk.

Maunu Harmo kirjoittaa Oulunkylän Vihreä idylli-historiateoksessa, että Johanna Charlotta Maexmontanin omistuksessa pensionaatista ja kylpylästä, ”vesikuranssilaitoksesta”, tuli käsite. Maexmontanin Pensionaatissa oli kvaliteettia! Se oli suosittu vierailukohde niin helsinkiläisille kuin kauempaa tulleille, olihan Oulunkylään hyvät junayhteydet varsin varhain. Oulunkylässä oli nimittäin junaseisake jo vuodesta 1873. Rautatieviranomaiset olivat suostuneet myös eräiden lisäjunavuorojen pysähtymiseen Oulunkylässä Seurahuoneen loiston aikoina. ”Hyvää mainosta” oli naispuolinen junansuorittaja eli stinssi, lippuineen. Pensionaatin sanottiin olevan myös pyöräilijöille hyvä kohde, jonne saattoi tulla joko Vanhankaupungin suunnalta kauniita teitä pitkin tai rautatien viertä Eläintarhalta päin.

Ensimmäisen kesän jälkeen ilmeni tarvetta rakentaa uusi huvila, koska ”on nim. tämän kesän kuluessa laitoksessa ollut niin paljon etenkin ulkomaisia kesäwieraita, että on käynyt waikeksi saada kaikille sijaa” (Uusi Suometar 26.8.1897). Finlands Allmänna Tidning uutisoi heinäkuussa 1900, kuinka Oulunkylästä oli pikku hiljaa kehittymässä Helsingin esikaupunki. Alueen asujaimisto kesävieraat mukaanlukien nousi tuolloin jo tuhanteen henkilöön. Kyseisenä vuonna Oulunkylään oli rakennettu lukuisia uusia huviloita, joista yksi oli Oulunkylän Pensionaatin 11-huoneinen rakennus.

Johanna Charlotan taloudelliset vaikeudet alkoivat samoihin aikoihin 1900-luvun alkutaipaleella. Vastoinkäymiset vaikuttivat väistämättä Pensionaatin toimintaan ja maineeseen. Kondiittori K.J. Björkqvistin lyhytaikaiseksi jääneen omistajakauden aikana, heinäkuussa 1901 Hufvudstadsbladetissa kirjoitettiin, kuinka Oulunkylän vesiparantola ei enää ollut niin vilkas ja eloisa kuin aiempina vuosina. Kuitenkin paikalla oli lehden mukaan monia etuja kuten hyvä sijainti vain viidentoista minuutin junamatkan päässä kaupungista, kauniit maisemat ja vehmas puisto, sopivasti kumpuileva maasto kävelyyn ja läheinen Pikkukoski kauniine näköaloineen. Lääkärinä toimi tuolloin tohtori Edvard Juslin.

Joulukuun lopulla 1901 Oulunkylän Pensionaatissa järjestettiin illanvietto, jonka avulla kerättiin varoja alueen valaistuksen parantamiseksi. Valaistus hoidettiin niihin aikoihin vain muutaman viheliäisen, junapysäkin tuntumaan sijoitetun lyhdyn avulla, mitä alueen huvila-asukkaat pitivät puutteellisena. He halusivat valaista tien, joka johti pysäkiltä rautatien ylittävälle sillalle ja siitä eteenpäin. Illanvietto Oscar Sjögrenin koristamassa juhlasalissa tarjosi monipuolista ohjelmaa: puheita, runonlausuntaa, musiikkia viuluilla, pianolla ja uruilla soitettuna, kuorolaulua ja joululeikkejä. Pääsylippu maksoi 1, 50 markkaa.

Pensionaatista Seurahuone v. 1905

Maaliskuussa 1903 kuolleen J.C. Maexmontanin jälkeen maa-ala, rakennukset ja irtaimisto siirtyivät tiuhaan tahtiin omistajalta toiselle. 18.3.1903 Oulunkylän pensionaatin osti maanviljelijä Otto Lång Sipoon Nickbystä 66 000 markan kauppahintaan. Lehtiuutisten mukaan uusi omistaja tulisi perinpohjin korjauttamaan rakennukset ja sitten vuokraamaan huoneustot perheille myös talviasunnoiksi. Maexmontanin aikanahan paikka oli auki vain kesäsesonkina toukokuusta syyskuuhun. Pensionaattiin kuului tuolloin neljä asuinrakennusta, ulkohuoneet ja 8 tynnyrinalaa maata.

Uusi Suometar julkaisi huhtikuussa 1903 ilmoituksen: ”Kylvettäjät Huom! Oulunkylän kylpylaitos vuokrataan halvalla täksi vuodeksi.” Tiedustelut pyydettiin osoittamaan Albert Vickmanille Oulunkylän asemalla, eli ilmeisesti asemapäällikkö oli jollain tavalla mukana toiminnassa (vrt. Pensionaatin puistoa kutsuttiin myös asemapäällikkö Wickmanin puistoksi 1900-luvun alussa). Lehtitietojen mukaan vuonna 1904 lääkäri Ernst Schildt vastaanotti sairaita Oulunkylän pensionaatin Huvilassa n:o 1 kolme kertaa viikossa.

Ravintoloitsija G. Lindström osti Oulunkylän Pensionaatin 15.3.1904. Hänkin joutui pyytämään anniskeluoikeuksia, mutta kohtasi ankaraa vastarintaa. Helsingin Pitäjän kuntakokouksessa Ylioppilas Korniloff luki 150 Oulunkylän asukkaan allekirjoittaman kirjelmän, jossa lausuttiin toivomus, ettei Lindströmille myönnettäisi anniskeluoikeuksia. Oulunkylässä ei sanottu tarvittavan kapakkaa, koska se ”waan woi tuottaa rauhattomuutta koko huwila-alueelle”. Parin tunnin keskustelun jälkeen kuitenkin myönnyttiin sekä Lindströmin anomukseen että Uudenmaan läänin hewosystäwäin seuran anomukseen saada anniskeluoikeuksia Oulunkylän kilpa-ajoradan ravintolalle.

Mainittakoon vielä, että alkuvuonna 1905 Oulunkylän Pensionaatissa pidettiin Oulunkylän telefooniosakeyhtiön perustava kokous, johon oli saapunut lukuisasti paikkakuntalaisia ja henkilöitä muualtakin lähiseudulta. Kokouksessa päätettiin perustaa Oulunkylän telefooniosakeyhtiö, pääoma 6 000 mk ja osakkeet 100 mk. Kamreeri V. Pettersson ja kauppias A.Lind saivat luvan vetää puhelinlinjan Helsinkiin Vanhankaupungin kautta. Vaikuttaa siltä, että elämä Pensionaatissa oli keväällä 1905 muutenkin varsin vilkasta, ja paikkaa käytettiin monenmoisten huvitilaisuuksien järjestämiseen, muiden muassa Otto Brandtin aloitteesta perustetun voimisteluseuran avajaisiin. Kylpyläkin toimi aktiivisesti vielä Lindströmin aikana.

Kesällä 1905 Lindström myi Oulunkylän pensionaatin kellarimestari I.N. Claessonille. Helsingin Sanomissa 6.7. 1905 julkaistun uutisen mukaan ”Pensionaatin yhteydessä olewan rawintolan järjestää herra Claesson uudestaan ajanmukaisella tawalla ja tulee sen nimeksi ’Oulunkylän Seurahuone’.” Näin ollen vielä nykyisinkin käytössä oleva nimi palautuu näihin tapahtumiin. Sitä ennen paikka kulki Oulunkylän Pensionaatin nimellä.

Seurahuone huvilayhdyskunnan ja taiteilijoiden kantapaikkana

1900-luvun alkupuolella Oulunkylälle olivat tunnusomaisia kannakselaishuviloita muistuttavat pääosin hirsi- ja lautarakenteiset talot, joissa oli usein värillisiä ikkunaruutuja ja torni. Oulunkylän Seurahuone loisti maamerkkinä kuusikulmaisine torneineen. Huvila-alueita Seurahuoneen lähistöllä olivat esimerkiksi Juhannusmäki, Arttula, Ruutila, Veräjämäki ja Sarkamäki, vähän kauempana Pikkukosken suuntaan Aidasmäki ja Pellavakaski. Huvila-alueiden virkamiehillä ja käsityöläismestareilla oli varaa istuskella ”Sociksella” nauttimassa ravintolan antimista.

Ensimmäisen maailmansodan aikoihin Oulunkylässä asuneet venäläiset upseerit pitivät Seurahuoneella loistavia ja usein riehakkaitakin juhlia, joissa meno oli raisua: laulettiin, soitettiin, hypittiin pöydillä, tanssittiin ripaskaa ja paikallisten kauhuksi naisetkin polttivat avoimesti tupakkaa.

Oulunkylän taiteilijayhdyskunnan jäsenet ystävineen pitivät vuosisadan alkupuolella Seurahuonetta tukikohtanaan ja tasoittivat ravintolassa luomisvimmaansa. Oulunkylä olikin noihin aikoihin varsinainen taiteilijasiirtola. Esimerkiksi Eino Leino oli tunnettu vieras Oulunkylässä. Hän saattoi saapua keskustasta kantapaikastaan Brondalta taiteilijatovereineen jatkoille Oulunkylän Seurahuoneelle. Matkaa taitettiin junalla tai vossikalla. Maalaiskunnan rauhaan pakenivat myös esimerkiksi näyttelijät Anton Frank, Knut Weckman sekä Sigfrid ja Axel Precht.

Taiteilijasiirtokunnan pitkäaikaisia jäseniä olivat myös piirtäjä-graafikko Fredrik Ålander ja kirjailija Larin Kyösti (1873-1948).

Niinikään Eino Leino ja Larin Kyösti tunsivat toisensa jo kouluajoilta, ja kohtasivat usein Seurahuoneella. Kiivas Larin Kyösti rikkoi kerran ravintolassa kitaransa, kun joku venäläinen sotilas oli sillä luvatta soittanut. Oulunkylän Seurahuoneen edestä kulkeva tie on nimetty Larin Kyöstin mukaan.

Asuinkäytöstä sosiaaliviraston kumppanuustaloksi

Lukuisten omistajanvaihdosten myötä Oulunkylän Seurahuoneen ravintolan taso alkoi laskea, ja kieltolaki 1919-32 hiljensi Seurahuoneen lopullisesti. Viimeisenä omistajana mainitaan rouva Tina Maria Andersson, jonka jäljiltä Oulunkylään jäi musta villikissalauma. Kieltolain aikana ravintolassa lorauteltiin juomiin tuimennusta omista pulloista. Paikallinen raittiusseura taisteli innokkaasti ravintolan sulkemisen puolesta. Vuonna 1935 Suomen hotelli-ravintola-kahvilalehdessä julkaistiin myynti-ilmoitus:

”MYYTÄVÄNÄ

Oulunkylän asemalla 5000 m2 suuruisella omalla palstalla sijaitseva suurempi rakennus, vanha ravintola, on myytävänä. Vastaus osoitteella: Seurahuone, Oulunkylä.”

Tavarajäämistö huutokaupattiin 1936. Oulunkylän Pensionaatin ja Seurahuoneen tarina alueen huvittelukeskuksena oli siltä erää päättynyt.

Seurahuone toimi asumiskäytössä noin 40 vuotta 1930-luvun lopulta 1970-luvun lopulle. Seurahuoneelle mahtui asumaan seitsemän perhettä. Pari perhettä oli majoitettu erilliseen saunarakennukseen pihan toiselle puolelle. Myös torniosa oli asutettu, ja lapsia oli paljon. Asujaimisto oli pienimuotoinen sosiaalisen elämän keskus, jossa kuului ja näkyi elämän koko kirjo ja sen arkisempikin puoli. Pyykit pestiin saunalla. Pihalla oli edelleenkin oma kaivo, jonka vesi oli tunnetusti hyvää. Kaupunki rakensi vesipostiverkostoa vanhoille villa-alueille, joissa ei ollut ennestään vesijohtoa ja viemäröintiä. Ulkohuone oli myös pihalla.

Talossa asui monia kiinnostavia asukkaita, joista mainittakoon graafikko Risto Mäkinen (1918-1972). Tämä nelilapsinen, myös sarjakuvapiirtäjä tunnettu, innosti 40-luvun lopulla lähitienoon nuoria moottoriurheilun pariin ja itselläänkin hänellä oli menestystä Päijänneajoissa, joiden lähtöpaikka oli Panuntiellä Käpylässä.

Seurahuoneen kellari, jossa oli paksut kiviseinät, toimi talvisodan aikana pommisuojana. Kun hälytys tuli öiseen aikaan, pienimmät lapset käärittiin täkkiin tai vilttiin ja kiikutettiin nopeasti kellariin, jonne tultiin suojaan lähitaloistakin. Sodan ajan yli säilyi ravintolasta unohtunut pienempi viinipullokätkö seppä Karumaan verstaan takana. Tosin pojanviikarit, jotka ne löysivät, joutuivat toteamaan, että sisältö oli pilalla. 

Helsingin kaupunki osti jo hyvin huonokuntoisen Seurahuoneen vuonna 1979 ja mietti pitkään mitä sille pitäisi tehdä. Sitten ryhdyttiin korjaamistoimiin musiikkiopiston käyttötarpeita varten. Tarvittiin mm. vahvaa äänieristystä ja äänistudiotilat toiseen kerrokseen. Sadat suositut iskelmä- ja popviihteen levytykset on miksattu Seurahuoneella!

Kesken peruskorjauksen 1984 osa talosta paloi. Vuonna 1985 rakennukseen muutti Oulunkylän Pop/Jazz-opisto, joka toimi Oulunkylässä kymmenen vuotta. Opiston (myöhemmin konservatorio) perustajat Klaus ja Seija Järvinen olivat Seurahuoneen seuraava kuuluisa sukupolvi, joka rakensi Oulunkylän tunnettavuutta kehittämällä suomalaista jazzin ja popmusiikin koulutusta. Seurahuoneen ulkoseinällä on vuonna 2009 paljastettu kunnialaatta heidän työnsä kunniaksi. Klaus Järvinen ja Ogeli Big Band on vaalinut ahkeraan Seurahuoneen perinteitä konsertoimalla siellä.

Kun pop/jazz-opiston tilat olivat käymässä ahtaiksi, lisärakentamistakin ehdotettiin 1994, mutta Ympäristöministeriön lausunto oli kaavamuutokselle kielteinen. Musiikkioppilaitos muutti Arabiaan. Nykyisin konservatorio on leviämässä edelleen, ja toisena toimipaikkana on Vuosaari.

1995–2001 Seurahuoneen tilojen käyttäjänä oli Mellersta Nylands Yrkeskola. Osa tiloista oli sosiaaliviraston käytössä. Oulunkylä-Seuran aloitteesta Seurahuone saatiin kaupungin asukastaloksi vuonna 2002. Asukastalon käynnistämisessä keskeinen henkilö oli Oulunkylän sosiaalipalvelutoimiston päällikkö Maaretta Pukkio, jonka Oulunkylä-Seura nimesi Vuoden oulunkyläläiseksi vuonna 2002.

Nyt rakennus on alueen järjestöjen ja sosiaaliviraston käytössä nimellä kumppanuustalo. Tiloja on riittänyt sekä vapaaehtoistoiminnalle että nuortenlehti Curlyn toimitukselle. Paitsi kokouksille, keskustelutilaisuuksille myös juhlille, kuten Taiteiden yö ja Oulunkylä-päivä järjestöjen yhteistyönä, on ollut sijansa.

Uutta poikkitaiteellista ajattelua edustava ArkiPoikki-klubi on tuonut uutta elämyksellistä kulttuurisisältöä pohjoisiin kaupunginosiin Seurahuone kotipaikkanaan. Oulunkylä-Seura nimesi klubin Vuoden Oulunkyläläiseksi 2010. Klubin vetäjinä ovat Jarmo Saari, Ninni Perko ja Marja Mesimäki.

Seurahuoneen pääsalia vuokrataan myös yksityistilaisuuksiin. 
Pihasiipi on kunnostettu 2008–09 asukaskahvilaksi.


Lähdeluettelo ÷ Johanna Charlotta Maexmontan  ÷  Kaupungin huvielämästä  ÷   Maexmontanin puiston historiaa  ÷  
Sigfrid Edvard Maexmontan  ÷  Johdantosivu  ÷   Oulunkylän historiaa  ÷  Tarinoita Oulunkylästä  ÷ kirjallisuutta  ÷  Oulunkylän kotisivu