Luku 4

Lapset näkyivät ja kuuluivat

Tietoja

Julkaistu 16.07.2007

Alkuvuosina Pohjois-Haagaan muutti runsaasti nuoria pareja. Monilla oli jo lapsiakin, mutta osa oli vasta perustamassa perhettä. Vuosien mittaan väkiluku kasvoi nopeasti ja saavutti huippunsa 60-luvun puoli¬välissä, jolloin kaupunginosassa asui yli 12 000 ihmistä.        Kaksi- tai kolmilapsiset perheet edustivat tavallista pohjoishaaga-laista ruokakuntaa, eivätkä suuremmatkaan perheet olleet harvinaisia. Ida Aalbergin tien ja Adolf Lindforsin tien tornitaloissa saattoi yh-dessä talossa asua lähes sata lasta. Monessa pienemmässäkin talossa lapsia oli useita kymmeniä. Koskaan ei tarvinnut seisoa ulkona yksin ihmettelemässä, vaan aina löytyi leikkikavereita ja vieläpä omasta pihasta.
      Suosituimpia leikkejä olivat kymmenen tikkua, kirkonrotta, väri ja peili. Talojen takapihoilla pelattiin neljää maalia, pesäpalloa ja jalka¬palloa. Hiekkalaatikotkin olivat ahkerassa käytössä. Lapsirikkaim¬missa taloissa niitä tarvittiin yhtä pihaa kohti kaksi. Tyypillistä oli, että lapset leikkivät kotipihoissaan eivätkä käyneet toisten talojen pihoissa.
      Iän karttuessa leikkialue laajeni ympäröivään metsään, jonka kätköissä käytiin monet intiaanisodat. Metsässä myös retkeiltiin, sinne rakennet¬tiin majoja tai siellä vietettiin aikaa ihan muuten vain.
      Omasta reviiristä pidettiin tarkasti kiinni, niin että lapset olivat alituiseen pienessä sodassa keskenään. Jos joku vieraan talon lapsi oikaisi toisen talon pihan poikki, hän sai taatusti vähintään huutomyrs¬kyn tai lumipallosateen niskaansa.
      Pallopeleissä reviiriajattelu kuitenkin käytännön syistä unohdet-tiin. Naapuritalon joukkueen nujertaminen oli luonnollisesti paljon suurempi saavutus ja ylpeilyn aihe kuin omien voittaminen. Sillä saat-toi rehvastella myös muualla kuin kotipihassa.
      Hiihto oli monen perheen yhteinen harrastus. Pohjois-Haagaa ympäröivät metsät tarjosivat hyvät mahdollisuudet lajin harrastami-seen. Kansanhiihtomerkin suorittaminen joka vuosi oli useille suoras-taan kunnia-asia. Lapsille myös järjestettiin hiihtokilpailuja sekä kou-lussa että oman talon piirissä.
      Luistelemassa käytiin Pohjois-Haagan omilla luistinradoilla ja lähiympäristössä. Luistinratoja oli kirkon takana ja leikkikentällä sekä myöhemmin Pirkkolassa.
      Kesäisiä pallopelejä pelattiin sekajoukkuein, mutta jääkiekko oli poikien peli. Silloin kun luistinradat eivät olleet vielä iltaisin valais-tuja, kiekkoa pelattiin kadulla katulamppujen valossa. Adolf Lind-forsin tie sopi hyvin pelialueeksi, koska metsään päättyvällä kadulla ei ol¬lut läpiajoliikennettä. Sen verran autoja kuitenkin kulki, että lumi kadulla painautui kovaksi ja tasaiseksi. Lumikokkareet laitettiin maalitol¬piksi ja sitten aloitettiin. Välillä kävi hiekoitusauto, mutta kun se oli mennyt, pojat hakivat talonmiehen harjan, lakaisivat hiekan pois ja jatkoivat peliä.
      Kentällä pelatut talojen väliset jääkiekko-ottelut olivat kovia koitok¬sia. Toisinaan pelaaminen unohtui kokonaan, ja iskuja sateli puolin ja toisin. Sotatila kesti kuitenkin vain ottelun ajan. Sen jälkeen oltiin taas kavereita ja sovittiin mahdollisesti jo seuraavasta kohtaami-sesta.
      Keväisin tulvavedet peittivät alueen, missä nykyään on Runar Schildtin puisto. Silloin lähitalojen poikiin iski seikkailumieli. Lähei-seltä rakennustyömaalta he lainasivat isoja laakeapohjaisia peltiämpä-reitä, joita työmaalla käytettiin laastin sekoittamiseen. Ämpärien poh-jalle ladottiin havuja pehmikkeeksi, otettiin sopiva riuku melaksi ja lähdettiin. Melontamatkat ulottuivat aina haljenneelle kivelle eli Prinses¬sankivelle asti ja päättyivät usein vasta siinä vaiheessa, kun vaatteet olivat kastuneet likomäriksi.
      Vaikka lapset olivat ulkona paljonkin tekemisissä keskenään, tois-ten kodeissa ei juurikaan vierailtu. Poikkeuksia olivat syntymäpäivät, joille kutsuttiin tietysti vain parhaat kaverit. Silloin viimeistään paljas¬tui, mikä oli kunkin asema päivänsankarin ja ehkä myös hänen vanhempi¬ensa silmissä. Kutsumatta jätetyt sitten puolestaan ottivat asian huomioon laatiessaan omia vieraslistojaan.
      Monelle keskikaupungilta muuttaneelle lapselle uusi ympäristö oli outo ja ihmeellinen. Eikä se aina aikuistenkaan silmissä näyttänyt mukavalta. Meren rannalta Eirasta tulleelle perheelle Pohjois-Haaga näytti lähinnä kuivalta korpimaisemalta. Jo muuttomatka pitkin kiemurte¬levia sorateitä läpi Etelä-Haagan oli tehnyt huonovointiseksi.
      Kivitalojen keskeltä tulleille lapsille yksi ihmetyksen aiheista oli viljapelto, joka levittäytyi Mätäojan molemmin puolin. Sellaista lapset ei¬vät olleet koskaan nähneet. Näin ollen he eivät myöskään tienneet, ettei viljapelto ollut mikään leikkipaikka. Se selvisi heille kyllä ennen pitkää, kun paikallinen maanviljelijä, jota kutsuttiin landepaukuksi, ajoi heidät pois nyrkkiään puiden.
      Leikkipaikat eivät aina olleet muutenkaan turvallisia, nimittäin epäviralliset leikkipaikat. Kun Hakavuoren kirkon rakentaminen vuonna 1962 alkoi, paikalle kaivettiin syvä monttu. Monttu tuli aivan täyteen savista vettä. Lähistöllä asuville pojille turvallisuusnäkökohdat oli¬vat sivuseikka, kun seikkailu kutsui. Pari poikaa otti laudanpalan alleen ja lähti seilaamaan. Kiikkerä alusta ei kuitenkaan pitkälle kanta¬nut, ja pojat molskahtivat veteen. Ohikulkijat kiirehtivät apuun ja kiskoivat kaulaansa myöten savivelliin uponneet seikkailijat kuiville.
      Joskus tehtiin pientä jekkua, mutta ei tietenkään ihan syyttä aina-kaan tekijöiden mielestä. Kun pojat Adolf Lindforsin tiellä jäädyttivät jonkun henkilön auton niille sijoilleen, hän oli sen varmasti ansainnut. Aina se oli tiuskimassa ja huutamassa tyhjänpäiväisistä asioista ja oli muutenkin alituiseen komentelemassa. Jotain tällaista pojat varmaan-kin ajattelivat kasatessaan lunta auton renkaiden ympärille ja kaataes-saan sen jälkeen vettä lumeen.
      Eräänä vappuna yhden tornitalon pojat päättivät kantaa kortensa kekoon vapputunnelman luomiseksi. Kaksi viikkoa ennen vappua he kokoontuivat talon kerhohuoneessa ja ryhtyivät repimään sanomaleh-tiä postimerkin kokoiseksi silpuksi. Työ jatkui herkeämättä ilta illan perään, ja kun vappu tuli, koossa oli säkkikaupalla silppua.
      Pojat raahasivat säkit tornitalon kymmenennen kerroksen parvek-keelle. Siellä he avasivat säkit ja päästivät silpun vapaasti leijailemaan ympäristöön. Jälkipuheet eivät olleet kaikilta osin ylistäviä, ja seuraa-vina päivinä pojat joutuivatkin harjan varteen miettimään tekonsa mielekkyyttä.
      Aina kaikki ei sujunut leppoisasti ja hyvässä hengessä. Toisinaan tilanteet kärjistyivät tappeluksi asti. Enimmäkseen tappelut olivat suunsoittoa, mutta joskus myös nyrkit puhuivat. Kerran kahden talon poikien välit olivat ajautuneet siihen pisteeseen, että tilannetta ei voi-nut ratkaista muuten kuin joukkotappelulla. Sovittiin aika ja paikka.
      Kukaan ei jäänyt tappelusta pois, vaikka tiedettiin, että yksi pojista oli uhannut ottaa ilmakiväärin mukaansa. Näin myös tapahtui, mutta onneksi poika myöhästyi. Pojalla oli kestänyt talvivaatteisiin pukeutumi¬nen niin kauan, että tappelu oli jo ohi, kun hän vasta saapui pai¬kalle.