Oheiset tekstit ovat lainauksia Kaarina Hulkkosen kirjasta "Roihuvuori, Ehrensvärdin kartanon maista vehreäksi kaupunginosaksi" (Roihuvuori-Seura 1999). Kirjan voi ostaa Roihuvuoren ostoskeskuksen Kipa-kirjakaupassa tai Roihuvuori-Seuralta (ota yhteyttä).

Roihuvuori sai nimensä 1. tammikuuta 1958. Sitä ennen kaupunginosaa kutsuttiin Itä-Herttoniemeksi. Voimakkaasti kasvavalle kaupunginosalle haluttiin kuitenkin ikioma nimi. Vahvana ehdokkaana oli Satumaa, mutta postilaitos piti sitä liian imelänä. Alueen pääväylä, Roihuvuorentie, oli saanut nimensä muinaisen vartiopaikan Kasabergetin mukaan ja lopulta koko kaupunginosa päätettiin nimetä sen mukaiseksi. Satumaa -teema jäi kuitenkin elämään, siitä todisteena on alueen katunimistö: Tuhkimontie, Lumikintie, Punahilkantie, Vuorenpeikontie, ja niin edelleen.

Pala historiaa: bussi nro. 35 kuljetti roihuvuorelaisia
1.3.1955 alkaenvälillä Itä-Herttoniemi - Rautatientori

Viikinkien kauttakulkupaikka

Roihuvuoren ja Itä-Helsingin historiallisen aamun näemme sarastavan noin tuhat vuotta sitten, keskiajan sydämessä ajanjaksolla, jota kutsumme viikinkiajaksi. Viikinkiretkien aikoihin v. 800-1100 Suomen rannikkoalueet olivat ruotsalaisten asuma-aluetta ja etupiiriä. Viikinkikulttuuria muovasi Itämeren rannoilla käyty kauppa ja niin Skandinaviaksi kutsuttu alue eurooppalaistui silloin ensimmäisen kerran.

Idässä varjageiksi kutsuttujen viikinkien matkat ulottuivat Uudenmaan rannikolta aina Novgorodin, Dnepr-jokea pitkin Mustallemerelle sekä Volgaa pitkin Kaspianmeren kautta Välimerelle asti. Norjalaiset purjehtivat länteen, Skotlantiin, Irlantiin ja Islantiin ja Pohjois-Amerikassakin he olivat viisisataa vuotta ennen Kolumbusta. Tanskalaisten reitti kulki länsirannikkojen tuntumassa Välimerelle.

Novgorodilaiset tekivät ryöstöretkiä Suomenlahden rannikolta Turkua myöten. Rannikkojen tuntumassa purjehti virolaisia, eivätkä kaikki silloinkaan olleet rehellisiä kauppamiehiä. Merirosvot löysivät rantamme kaukaakin Itämereltä purjehtien. Hämäläiset turkiskauppiaat laskeutuivat alas jokireittejä. Sinne, missä joki kulkuväylänä laski mereen, syntyi tapaamis- ja kauppapaikkoja.

Rannikolle viikingit perustivat väliaikaisia tukikohtia, joista yhä on muistoina muinaislinnojen jäännöksiä myös eri puolilla Itä-Helsinkiä. Vanhoista kartoista löytyy rannikkoalueita useita Kasaberget-nimisiä vuoria. Ikivanhan kielen sana kasar- tai kasa- tarkoittavat mm. vartiopaikkaa, josta tarkkailtiin vieraitten liikkumista ja ilmoitettiin tunkeutujien lähestymisestä merkinantotulilla. Yksi Kasaberget oli vuorella, missä nyt on Roihuvuoren kirkko. Vuoren alapuolella, Marjaniemen ryhmäpuutarhan paikkeilla oli Kasa Kiärr, Tulisuo. Näillä vuorilla poltettiin vartiotulia vainolaisen uhatessa.

Viikingeistä ei tullut seudulle pysyvää asutusta. 1200-luvulla nämä kallioiset ja merta hengittävät seudut lienevät olleet hämäläisten ja virolaisten nautinta-aluetta.

Helsingin pitäjän aikakirjoihin merkitty historia alkaa 1300-luvulta. Niihin aikoihin kuningas antoi Tallinnan hiippakunnan Padisten munkeille kalastusoikeuden Vantaanjoelle. Lohenkalastus oli ilmeisesti asia, joka kiinnosti niin koti- kuin ulkomaalaisia kirkon viranomaisia.

Kun kuningas Maunu Eerikinpoika allekirjoitti vuonna 1351 Padisten lahjoituksen asiakirjan, ei Helsingin Pitäjää vielä ollut. Porvoon kappeliseurakuntia olivat tuolloin "Sibbaa" ja Pernaa" (Sipoo ja Pernaja). Kun Turun piispa vuonna 1428 osti takaisin luostarin oikeudet, mainittiin Helsingin pitäjä jo pitäjänä. Asiakirjoista käy ilmi, että jo vuonna 1301 Helsingin pitäjän Pyhän Laurin kirkko otti vastaan lahjaksi yhden veromarkan suuruisen maa-alueen Rekolasta.

Osa Padisten luostarin asukkaista jäi pysyvästi asumaan seudulle. Niin hämäläiset kuin virolaisetkin sulautuivat Hälsinglandin seudulta tulleisiin "ruotseihin" ja rannikon asukkaiden äidinkieleksi tuli ruotsi.

Rannikolla elanto saatiin metsästyksestä, kalastuksesta, alkeellisesta maanviljelyksestä sekä karjanhoidosta. Pienikokoista karjaa laidunsi mm. nykyisten Herttoniemen ja Roihupellon teollisuusalueiden luonnonniityillä. Itä-Helsingin rannikolla on lähes yhtenäinen graniittikallioselänne, joka vain muutamassa kohdassa katkeaa. Sitä ympäröivät kangasmetsät ja suot. Meri, hyvät satamapaikat ja Vantaanjoen koskien lohet houkuttelivat seudulle sekä pysyvää asutusta että satunnaisia ohikulkijoita. Pitäjän keskus muodostui kirkonkylään.

Ehrensvärd suunnitteli linnoitusta: Kasaberget, Roihuvuori

Viaporin rakentaminen toi pieneen Helsinkiin uutta väriä ja elämää (1700-luvun loppupuolella). Se oli tehokasta tekohengitystä pikkukaupungille ja uuden kasvun alku. Sitten, kun linnoitus alkoi olla valmis, Ehrensvärd järjesti siellä suuria tanssiaisia, joihin kutsun saivat helsinkiläisporvarien tyttäret ja kartanoiden neidit. Musiikista vastasivat sotilassoittajat. Linnoitus oli kaupungin huvielämän keskus, mutta käytiin sieltä juhlimassa mantereellakin, kartanoissa, ja talvisin matka kävi helposti rekikyydissä.

Erityisen paljon Viaporin rakentaminen virkisti itäistä Helsinkiä ja Herttoniemen kartanon vaikutuspiirissä olleita seutuja. Pitää muistaa, että Ehrensvärdin suunnitelmissa oli myös Kasabergetin, Roihuvuoren, linnoittaminen.

Yksi merkittävä Kasaberget oli tuolloin sittemmin Tähtitorninmäkenä tunnettu korkea kallio meren äärellä. Siellä mannerlinnoituksen työt aloitettiinkin, ja siitä sai nimensä viereinen kaupunginosa, kuningatar Ulrika Eleonoran mukaan nimetty Ulrikasborg, Ullanlinna.

Manner-Helsingin linnoitussuunnitelmat elivät vielä pitkään Viaporin rakennustöiden alettua, ja siksi Ehrensvärd oli hankkinut omistukseensa Herttoniemen kartanon lisäksi kantakaupungista 54 taloa. Tukholmassa urakka kuitenkin nähtiin niin aikaa ja rahaa vievänä, että voimat keskitettiin saarilinnoitukseen, eivätkä Ehrensvärdin rakentajat tulleet enää näille meidän kallioillemme. Helsingin läheisyydestä olivat monet muutkin linnoitusupseerit ostaneet kartanoita.

Ruotsalaisaateliston hienostuneet tavat ja ranskalaisvaikutteinen kustavilaisuus levisivät Suomen ylhäisöpiireihin. Tapoja ja kustavilaista sisustustyyliä jäljiteltiin ensin pappiloissa, sitten muualla. Siro tyyli oli muodoltaan sen verran yksinkertainen, että taloinpoikaispuuseppien käsissä siitä syntyi talonpoikaisversio. Heidän tuolinsa ja sohvansa eivät olleet topattuja, kuten herrasväellä. Sen sijaan he maalasivat taidokkaita koristekuvioita kaikkiin muihin huonekaluihin paitsi pöytiin.

1700-luvun alussa varakaskin väki oli asunut harmaissa rakennuksissa. Kaiken oli tahdottu olevan yksinkertaista ja selkeää. Viaporin rakentamisen aikoihin rakennuksiin ilmestyi punamultaa ja myöhemmin okrankeltaista. Kartanokulttuuri alkoi elää loistonsa nousukautta hienoine pukuineen ja tanssiaisineen, joihin tavallisella kansalla ei ollut mitään asiaa. Näihin aikoihin käyttöön tulivat hienot astiastot, veitset ja haarukat, ja juomana sellainen harvinaisuus kuin kaakao.

Arkisimpia tapoja kulki kartanoista tavalliselle kansalle. Ehrensvärd opetti sotilailleen, joilla oli tapana tehdä tarpeensa porraspieleen, että täytyy rakentaa pulpettikattoinen, sydämenkuvalla varustettu pieni talo – ett litet hus. Ruotsin kielen sana hus vääntyi suomenkielisen suussa huussiksi. Sillä nimellä tuo pihan perällä sijaitseva pikkukamari yhä tunnetaan. Rakennuksen malli sydämenmuotoisine koristeluineen on tullut tänne Tukholman kautta Ranskasta.

Ehrensvärd kehotti sotilaitaan viljelemään raparperia vitamiininpuutteeseen ja antoi heille taimetkin. Monipuolisesti lahjakkaana hän keksi ja kehitti kiertoilmauunin. Sen keksinnön jälkeen lämpö ei enää mennyt suoraan hormista harakoille.

Ensimmäiset uudisasukkaat keväällä 1955

Joulukuun 28. päivänä vuonna 1945 vietettiin Kalastajatorpalla erojaisjuhlia. Tammikuun 1. päivästä 1946 lähtien Herttoniemi kuului Helsingin kaupunkiin. Sota oli käyty ja sen jäljiltä Helsingissä oli ankara asuntopula. Osa taloista oli tuhoutunut tai vaurioitunut. Tänne muutti siirtolaisia Karjalasta, nuoret perustivat perheitä. Asuntoja tarvittiin nopeasti ja paljon.

Voimassa oli vuokrasäännöstely, joka ankaruudessaan sääti, ettei asunnossa saanut olla vähempää asukkaita kuin yksi huonetta kohden. Keittiötä ja usein sen takana olevaa pientä palvelijanhuonetta ei laskettu huoneiksi. Jos tästä kiintiöstä puuttui, oli pakko ottaa alivuokralaisia. Ellei sitä tehnyt vapaaehtoisesti, huoneenvuokralautakunta määräsi asukkaat. Asunnon omistajan mielipidettä ei kysytty.

Sodan aikana rakennustuotanto oli ollut jokseenkin kokonaan pysähdyksissä. Sodan jälkeen ryhdyttiin kaavoittamaan kokonaisia alueita kerrallaan. Heti alkuun päätettiin, mihin tulevat koulut, päiväkodit ja muut palvelut. Ennen sotia oli kaupunkia rakennettu ja suunniteltu kortteli kerrallaan.

Roihuvuoren, silloin vielä Itä-Herttoniemen, pinta-ala on noin 60 hehtaaria. Sodan jälkeisen jälleenrakennuksen ihanne oli englantilainen puutarhakaupunki, jossa pientalot muodostivat asumisvyöhykkeitä, joista kävelymatkan päässä sijaitsivat koulut, kirkko, ravintola ja muut jokapäiväiseen elämänmenoon kuuluvat kunnalliset ja yksityiset palvelut. Tässä hengessä valmistui vuonna 1046 ensimmäinen Herttoniemen asemakaava. Siinä se nyt on, omakotialue Itäväylän melualueella!

Uudet kaavoitusihanteet ja varsinkin rakennusteollisuuden intressit vaativat tiheämpää rakentamista. Malleja metsälähiöihin käytiin katsomassa Ruotsin suurkaupungeista mm. Tuhkholmasta ja Malmöstä. Nykyiseen rakentamiseen verrattuna nämä metsälähiöt – Roihuvuori, Herttoniemi, Munkkivuori tai Pohjois-Haaga – eivät lainkaan muistuta uudempia, tiiviisti rakennettujen elementtitalojen asuinalueita. Ensimmäinen asemakaava, joka vahvistettiin 15.11.1952, käsitti Etelä-Roihuvuoren. 1950-luvun puolessa välissä ryhdyttiin lähiöitä rakennuttamaan aluerakentajilla, jotka kaavoittivat, suunnittelivat talot ja rakensivat ne.

Hakan rakennuttamalle alueelle asemakaavan laati arkkitehti Esko Korhonen, joka suunnitteli alueen 1950-luvun tyyliin väljäksi ja maastoa myötäileväksi. Onnistunutta lopputulosta esiteltiin sekä kotimaisissa että ulkomaisissa arkkitehtijulkaisuissa. Arkkitehti Kohonen on kertonut pyrkineensä suunnittelussa löytämään kylän käsitteen kaupunkialueelta.

"On selvää, että lähdettäessä tällaisen kyläajatuksen pohjalta ja pyrittäessä muodostamaan asumaympäristöjä, joilla on kyky juurruttaa asukkaat itseensä, on asian henkisellä puolella oleellinen merkitys. Seurattaessa edelleen tätä ajatuskulkua, voidaan edelleen todeta, että vain tällaisella miljööllä, joka sisältää persoonallisia piirteitä, voi olla edellä kuvattu vaikutus", Korhonen kuvailee työtääm 1961 ilmestyneessä Helsingin Asuntokeskuskunta Hakan kustantamassa ja Esko Muinosen kirjoittamassa Roihuvuori –teoksessa. Haka on rakennuttanut noin puolet vanhan Roihuvuoren rakennuskannasta.

Maalaisidylli meren äärellä, kaupungin laidoilla

Oma bussi, linja numero 35 alkoi liikennöidä 1. maaliskuuta 1955. Aluksi bussi kääntyi Tuhkimontien ja Roihuvuorentien kulmassa. Kauempana ei ollut kerrostaloja, ei vielä katujakaan. Vuoroväli linjalla oli 1 tunti. Jos joku myöhästyi bussista tai – mikä silloin oli hyvin tavallista – ei mahtunut mukaan, sai odottaa tunnin.

Toisena mahdollisuutena oli työntyö johonkin Herttoniemeen päin menevään autoon. Länsi-Herttoniemen vaunut olivat täynnä, Santahaminan suunnan ensimmäinen poistumispysäkki oli ties missä. Vartiokylän bussiin vielä jotenkin mahtui, ja siitä pääsi pois nykyisen Herttoniemen liikenneympyrän paikkeilla, mistä alkoi patikkamatka perille maitokannu toisessa ja muut ruuat perunoita myöten toisessa kädessä.

Bussin liikennöintiaika oli 6 – 23. Vuorotyötä tekevillä oli vaikeuksia. Työnantajat eivät silloin edes kuvitelleet maksavansa taksimatkoja.

Toukokuussa 1955 Elanto avasi Tuhkimontien kulmassa pienen maitokaupan, joka kesän mittaan suureni maito-, sekatavara- ja lihaosastot käsittäväksi myymäläksi.

Uuden taloyhtiön tontilla, Roihuvuorentie 9:n kohdalla oli pieni punainen mökki, jossa asui vanha mummo. Hänellä olisi ollut vuokra-aikaa tontilleen vielä muutama vuosi, mutta taloyhtiö maksoi mummolle sen verran, että hän pääsi muuttamaan muualle. Paikalle nousi kolmas rintamamiestalo, johon asukkaat muuttivat joulukuun alussa vielä samana vuonna. Tässä talossa ovat asuntojen koot 47 -80 neliötä.

Roihuvuorentie 9 kohdalla oli portti "kielletylle alueelle". Se oli Osuuskauppaopiston tarkoin eristettyä maata. Aidan toisella puolella tuoksuivat ruusut jotka kasvoivat pitkinä sarkoina. Lähempänä rantaa oli suuri, vähän villiintynyt omenapuutarha, joka keväisin kukki kauniimmin kuin satukirjassa.

Uudet asukkaat kulkivat aidan reunustaa pitkin Strömsin rantaan uimaan. Polku, joka siihen tallaantui, jäi pysyväksi. Se oikaistiin ja hiekoitettiin puistokäytäväksi. Rannassa oli muutama puulaituri, josta pääsi mereen uimaan. Rannassa lillui jokunen soutuvene. Perheenemännät toivoivat rantaan mattolaituria.

Rintamamiestaloissa oli heti alkuun sähköhellat, kun muualla Roihuvuoressa ruuat valmistettiin kaupungin kaasulla.

Sinnikkäitä yksityisyrittäjiä

Roihuvuorentie 7:n kellaritiloissa aloitti Kampaamon nuori rouva Maija Viileinen. Kolmannen rintamamiestalon valmistuttua sen takapäädystä löytyivät autotallit, jotka juuri ja juuri olivat riittävän korkeat kampaamo- ja parturitiloiksi. Parturina aloitti Anneli Reinikainen ja Maijan kampaamon etuosassa aloitti Majlis Nordman kemikalioliikkeen. Taloyhtiö teetti ikkunat, sähkö- ja LVI-työt. Rouvat aviomiehineen tekivät kaiken muun. Rahaa oli niukalti, Maija muistaa, kuinka hän ensi alkuun hankki metrikaupalla kangasta autotallin kolkkojen betoniseinien peitoksi. Jonkin aikaa kampaamossa työskenteli myös kosmetologi.

Kampaamo otti vastaan jätepaperia, jota pääasiassa lapset ja nuoret kärräsivät saaden maksun kilohintaan ja lipukkeita joilla saattoi myöhemmin lunastaa keiton, pöytähopeita ja joitakin muita tuotteita.

Kemikaliokauppa Cindy toimi veikkausasiamiehenä ja otti sukkia silmukoitavaksi. Silloin ei ollut varaa heittää pois nailoneita, joissa oli silmäpako. Liikkeessä silmäpako korjattiin pikkiriikkisellä koukulla silmukka silmukalta. Jouluaaton aattoina Maija päivysti. Kun perheenäidit olivat saaneet kinkut uuniin, ja muutkin työt suurin piirtein tehtyä, heillä oli aikaa kampaajalle. Siihen aikaan kampauksen piti olla kunnossa joulun kaltaisessa juhlassa. Asiakkaat toivat tullessaan paistoksiaan, torttuja, pipareita, kuivaa kakkua…Maijalla oli kahvipöytä katettuna. Kampaamossa oli nyyttikestit ja mahtava tunnelma.

Kemikaliokauppa joutui lopettamaan kannattamattomana. Pesu- ja puhdistusaineita saa nykyään samasta itsepalvelumyymälästä, mistä ruuankin. Parturi on vuosikymmenien aikana vaihtunut pari kertaa. Kampaaja Maija Viileinen teki töitä kampaamossaan 40 vuotta, kunnes jäi eläkkeelle. Kolmaskin polvi roihuvuorelaisia oli ehtinyt istua hänen tulissaan.

Saksalaisten talo keskellä Roihuvuorta

Kesällä 1955 valmistui Roihuvuorentie 10, kaupungin asuintalo. Yleislakon aikana maaliskuussa 1956 muuttivat asukkaat Tuhkimontie 10 - 12:n uusiin kaupungin asuntoihin ihaillen ikkunoistaan puutarhuri Johanssonin kaalimaita.

Eräänä pääsyvaatimuksena kaupungin asuntoihin oli, että hakija oli asunut edelliset kymmenen vuotta yhtäjaksoisesti Helsingissä. Tästä vaatimuksesta ei juuri tingitty.

Satumaanpolku 3 valmistui lokakuussa ja Satumaanpolku 5 joulukuussa 1955. Talot ovat eri yhtiöitä, vaikka ne rakennettiin samojen piirustusten mukaan. Satumaanpolku 7 valmistui seuraavan vuoden alussa ja heti sen jälkeen "saksalaisten talo", jonka varsinainen osoite on Keijukaistenpolku 4. Sen rakennutti Itä-Saksa, virallisesti Saksan Demokraattinen Tasavalta.

Koska Suomi ei ollut tunnustanut jaettua Saksaa, meillä ei ollut varsinaista lähetystöä kummallakaan Saksalla. Taloa isännöi DDR:n kaupallinen edustusto.

Kun diplomaattisuhteet maiden välillä solmittiin, Keijukaistenpolun katukuvaan ilmestyivät sinisin CD-kilvin varustetut diplomaattiautot. Lähetystöllä oli myös joitakin yksittäisiä asuntoja lähitaloissa. Omassa asuintalossaan heillä oli lastentarha ja peruskoulu.

Lähikaupoissa puhuttiin saksaa siinä kuin suomea ja ruotsiakin. Kun Saksat yhdistyivät vuonna 1990, diplomaatit lähtivät, talo jäi tyhjäksi ja oli autiona kolmisen vuotta, kunnes kaupunki lunasti sen vuokra-asunnoikseen.

Saksalaisten talon pihan poikki kulki umpihangessa vain yksi latu. Keväällä nurmella kukkivat voikukat keltaisena mattona. Hoitamaton piha täyttyi voikukkien harmaista siemenpalloista. Ruostuneet kottikärryt olivat lähdössä unohtuneet seinän viereen. Jotkut roihuvuorelaiset uhkailivat ilmoittaa Oranssi ry:lle, että täällä on kokonainen kerrostalo, jonka voi tulla valtaamaan.

Satumaanpolulla vanhemmat järjestivät lapsilleen kadun toisella puolen olevassa metsässä "Satumetsän Olympialaisia". Lapsille nykyisen urheilukentän vaiheille olleet rikkoutuneet kasvihuoneet olivat hauskoja, joskin vähän vaarallisia leikkipaikkoja. Satumaanpolku 7:n ja Roihuvuorentien välissä oli hevoshaka, missä vielä talojen valmistumisen aikaan oli hevosia.

Hakan ensimmäinen talo, Roihuvuorentie 20, valmistui loppukesästä 1955.

Hakan Roihuvuori Oy eli yksiötalo, jossa on 96 kpl yksiöitä sekä muutama liikehuoneisto.

Tähän taloon muutti Herttoniemestä joulukuussa 1955 Roihuvuori-hengen luoja ja Itä-Helsingin Kansalaisopiston alullepanija, Roihuvuori-Seuran entinen puheenjohtaja ja Helsingin kaupunginosayhdistysten liiton isä, opetusneuvos Matti Kailaari, joka Itäinen Helsinki -lehdessä 19.3.1989 kirjoituksessaan muistelee:

"Roihuvuoressa eli silloisessa Itä-Herttoniemessä ei ollut lasten päivähoitopaikkoja. Sörkässä oli Pääskylän lastentarha. Talossamme asuvat samanikäiset pikkutytöt Holmströmin Kirsi, Heiskasen Taina ja meidän Helena saivat kaikki paikan Pääskylästä. Lasten kuljetus sinne hoidettiin siten, että äideistä joku vuorollaan vei työhön mennessään kolmikon lastentarhaan. Joskus perheiden vanhemmat lapset ja myös isät pääsivät bussissakin iloisesti laulaneen tyttökolmikon saattajiksi."

Kailari kertoo asukkaiden järjestäneen säännöllisesti lasten syntymäpäiväkekkereitä ja muita kemuja. Kontaktit naapureihin olivat luontevat ja läheiset. "Lapset pitivät myös huolta toinen toisistaan, etenkin pienemmistään. Kasvatus oikeaan sosiaalisuuteen tapahtui melkein huomaamatta. Torua ei juuri koskaan tarvinnut ketään", kirjoittaa Matti Kailari, joka perheineen muutti 1962 suurempaan asuntoon Vuorenpeikontie 5:een.

Ostoskeskus helpotti arkea 1958

Vuonna 1956 valmistuivat Lämpö Oy:n tilat Vuorenpeikontielle. Vuorenpeikontien korkeimmalta laelta saattoivat uudet asukkaat ihailla maisemia.

Muuttokuormat vyöryivät Keijukaistenpolulle. Kun Keijukaistenpolku 12 oli valmistumassa, saivat samojen piirustusten mukaan, eri taloyhtiöstä, Keijukaistenpolku 6:sta asuntonsa ostaneet käydä katsomassa, millaisen kodin olivat perheelleen ostaneet.

Tämän kuutosen tontilla oli Trogenin perheen vanha kesähuvila, joka rakennusvaiheen aikana toimi työmaaparakkina. Sen jälkeen puretun huvilan raunioissa vilisi rottia, joiden hävittämiseksi asukkaat kävivät ankaraa sotaa.

Monille uusille asukkaille kaasuhella oli ensimmäinen järkytys. Hyvin oli tiedossa kaasun myrkyllisyys. Uunin sytyttäminen pelotti. Jos vaikka räjähtää koko hella! Tietysti kaasu voi räjähtää. Jotkut eivät tienneet, että lieden suojalevyt otetaan pois ennen kaasun sytyttämistä.

Nopeasti uudet asukkaat huomasivat, että kaasu on nopea ja vaaraton, kunhan on huolellinen. Kaasun käyttöä varten ostettiin maitokaupasta kaasupoletteja eli -rahakkeita, jotka sujautettiin yläkaapissa olevaan mittariin. Poletti oli halkaisijaltaan noin 1,5 senttimetrin lantti, missä oli pieni kolo reunassa.

Taloja rakennettiin Vuorenpeikontielle, myös Limikintien molempiin päihin tuli uutta elämää.

Tulevaa ostoskeskusta edusti yksiötalo. Tornitalossa on 96 yksiötä ja alakerrassa liikehuoneistoja.

Roihuvuoren Liiketalot Oy rakennutti ostoskeskuksen vuonna 1958. Siihen asti lähimmät pankit, posti ja apteekki olivat Länsi-Herttoniemessä.

Luottokortteja ei ollut, kaikki ostokset maksettiin käteisellä. Ei osattu kuvitella aikaa, jolloin rahaa saisi seinästä muoviläpyskällä. Pankin tiskillä ojennettiin pankkikirja virkailijalle, joka merkitsi siihen tilitapahtuman ja antoi kuitin, jolla haettiin rahat kassalta.

1950-luvun loppuun mennessä rakennettiin valmiiksi Lumikintie, Punahilkantie ja Prinssintie.

Kivikkoiset ja kantoiset pihat kunnostettiin talkoilla, puita istutettiin, murmikkoja kylvettiin ja roskat raivattiin pois. Talkootyö oli tullut kaupunkiin.

Vuonna 1963 Roihuvuori-Seura ry palkitsi Keijukaistenpolku 11:n alueen parhaimpana pihana. Keijukaistenpolku 5:ssä asunut metsänhoitaja, sittemmin metsäneuvos Pentti Ritoniemi suunnitteli pihan niin, että varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn kukki joku kasvi. Jopa takapihan saniaiset oli suunniteltu vihreän eri vivahteista.